Todellinen onni onnettomuudessa

Meillä on sattunut ja tapahtunut tässä viikonlopun aikaan. Onneksi kaikki ollaan selvitty kuitenkin, ja onnea on ollut myös onnettomuudessa...

Perjantaina lähdettiin luontopolulle. Ollaan käyty siellä samalla polulla muutaman kerran aiemminkin. Käveltiin n. kilometri ja käännyttiin. Unna oli jaloissani, samoin Urho, joka on meillä vielä pari viikkoa. Lumi kipitti vähän matkaa edelläni. Pysähdyttiin antamaan koirille vettä, minä huusin Lumia iloisesti. Neiti kääntyi, lähti tulemaan minua kohti, jolloin käännyin Tonin luo, joka kaivoi takanani vettä repusta. Samassa kuitenkin Lumi kääntyi pois päin. Meni vaan pari sekuntia, kun käännyin katsomaan, että eikö se neiti tullutkaan vettä juomaan. Koiraa ei näkynyt missään.

Huutelin ja huutelin, olin varma että se on nuuskimassa jotain ihan lähellä, ja lähdin eteenpäin. Ihan hiljaista. Aloin jo pelätä siinä vaiheessa, että se on lähtenyt yksin juoksemaan autolle. Ja auto oli tien varressa, jossa on vilkas liikenne, ja 80km/h nopeusrajoitus. Juoksin eteenpäin, huutelin ja houkuttelin, mutta metsä tuntui ihan autiolta, ei hännänpäätä eikä pihahdustakaan mistään suunnasta. Hätäännyin jo tosissaan, ja lähdin juoksemaan autolle.

Autolle tultuani tie oli autio, koiraa ei näkynyt missään. Toni tuli perässäni, oli poikennut välillä polulta huutelemaan metsään. Melkoinen epätoivo valtasi kyllä siinä vaiheessa, shokki ja paniikki samaten. Miten se ehti juosta niin kauas meistä? Ja miten se uskalsi edes lähteä omin päin? Se on aina pysynyt niin tiiviisti lähellä.

No, Toni lähti vielä uudestaan kiertämään Unnan kanssa saman reitin, jos se tosiaan oli poikennut polulta johonkin kauemmas. Minä jäin tielle vahtimaan, jos se ryntäisi metsästä, niin ei ainakaan jää auton alle. Soitin jo löytöeläinkotiin, poliisille ja paikallisradioon. Kolme kaveriani tuli etsimään avuksi heti kun heille soitin. Haravoitiin metsää edes takaisin, ajettiin isoa tietä pitkin molempiin suuntiin. Ei mitään missään.

Sitten vihdoin kuuden aikaan tuli soitto löytöeläinkodista. Koira oli löytynyt. Ja elävänä! En tiennyt miten päin olisin ollut, meinasin kiljua riemusta sille tädille joka mulle soitti. Joku ystävällinen nainen oli poiminut Lumin isolta tieltä, ja vienyt kotiinsa, ja soittanut löytöeläinkotiin. Mentiin hakemaan Lumi perheen luota. Se ei tainnut edes ymmärtää mitä oli tapahtunut. Leikki perheen lasten kanssa pihalla narussa.

Olen koko loppuelämäni kiitollinen tuolle naiselle. Siinä vaiheessa, kun hain kakaran, olin vaan niin suunnattoman helpottunut ja vieläkin vähän shokissa, en osannut kuin kiitellä ehkä noin sata kertaa. Nyt tuntuu että oon sille velkaa koko elämäni. Tuo pentu ei olis selvinnyt siellä tiellä kovin kauan.